Lähes 80 vuotta mustakeltaista elämää
Kunniapuheenjohtaja Raimo Heinonen on nähnyt seuran kehityksen aitiopaikalta.
Millaista on olla mukana saman seuran toiminnassa ihmisiän verran? Raimo Heinonen on ehtinyt toimia Turun Urheiluliitossa niin pitkään, että ennätystä on vaikea kenenkään rikkoa.
Urheilun pariin Heinonen löysi alkujaan mentyään oppikouluun vuonna 1946, kun Turun Urheiluliiton voimistelijat harjoittelivat koulun tiloissa Klassikossa. Liikunnanopettaja sai aiemmin jalkapalloa pelanneen pojan kokeilemaan telinevoimistelua, joka vei nopeasti mukanaan.
- Pääsin mukaan Simo Sappisen talliin, siellä meitä oli iso porukka. Harjoittelimme Klassikossa ja joskus vanhan Lyseon tiloissa Aurakadun ja Maariankadun kulmassa, Heinonen kertoo.
Kilpailumenestystä alkoi pian kertyä piirinmestaruuskilpailuista, voimistelupäiviltä sekä oppikoulujen mestaruuskilpailuista, jotka Heinonen voitti viisi vuotta peräkkäin 18-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen hän siirtyi maajoukkuerinkiin ja ryhtyi kilpailemaan myös SM-tasolla.
Harjoituksia pidettiin toisinaan samoissa tiloissa Turun Lyseolla ja Pyrkivän Urheilutalolla Turun Voimistelijoiden sekä Turun Pyrkivän kanssa, vaikka Pyrkivä kuului Työväen Urheiluliittoon (TUL) ja TuUL Suomen Valtakunnan Urheiluliitoon (SVUL) aikana, jolloin jako työväenurheilun ja porvaripuolen välillä oli voimissaan.
- Meillä oli avointa yhteistyötä, vaikka TUL:n rajat olivat tiukat
Tuon ajan tilanteesta kertoo se, että esimerkiksi vuonna 1960 TUL:n voimistelijat eivät päässeet mukaan olympiajoukkueeseen. Presidentti Urho Kekkonenkin yritti vaikuttaa keskusliittojen tilanteeseen sekä Voimisteluliittoon.
- Liiton puheenjohtaja Erkki Palolampi oli hyvin kansallismielinen ja Kekkonen moitti häntä suojeluskuntalaiseksi. Se ei auttanut, koska kansainvälinen lajiliitto ei hyväksynyt kuin yhden voimisteluliiton per maa, eikä TUL halunnut liittyä mukaan.
Lopulta TUL:n urheilijat pääsivät kaikissa lajeissa mukaan olympialaisiin 1964 alkaen.
Mukaan maajoukkueeseen
Raimo Heinosen kilpailu-uran aikana Sappisen tallissa oli 12 voimistelijan ryhmä, joka voitti toistakymmentä joukkuemestaruutta peräkkäin. Seuran sisäinen kilpailu kehitti urheilijoita niin hyvin, että naisissa maajoukkueen kuudesta voimistelijasta parhaimmillaan neljä tai viisi oli TuUL:n kasvatteja.
Ensimmäiseen maaotteluunsa Neuvostoliittoa ja Tšekkoslovakiaa vastaan Heinonen osallistui vuonna 1954 ollessaan armeijassa. Ensimmäinen urheilukomennus tuli vain yksi yö palveluksen alkamisen jälkeen.
- Kapteeni kertoi, että minulle oli anottu lomaa. Matkustimme Leningradiin eli nykyiseen Pietariin junalla. Se pysähtyi Viipurissa tunniksi ja valmentaja Sappinen juoksi sillä välin katsomaan omaa kotitaloaan.
Ennen suomalaisvoimistelijoita Neuvostoliitossa ei ollut vielä käynyt suuria määriä ulkomaalaisia urheilijoita lännestä sodan jälkeen, sillä Neuvostoliitto tuli mukaan olympialaisiinkin vasta Helsingissä 1952.
Puitteet Leningradissa olivat kunnossa: kilpailupaikalle oli rakennettu metrin korkuinen podium-joustopermanto kilpailupaikaksi. Sellaisia ei Suomessa vielä ollut. Rekin alastulossa Suomen Kalevi Viskarin jalka meni silti alustasta läpi, Heinonen kertoo.
Neuvostoliiton voimistelijat olivat tuolloin ensimmäisiä vuosia täysammattilaisena. Suomalaiset näkivät heti, että isännillä on toisenlaiset lihakset kuin heillä.
- Sen maaottelun hävisimme, kun joukkueessa oli enimmäkseen nuoria poikia. Suomi oli kuitenkin Lontoon olympialaisten 1948 mitalimenestyksen jälkeen jonkinlaisessa maineessa, mutta itäblokki ei ollut silloin mukana.
Myös mukana olleet tšekkoslovakialaiset olivat ammattilaisina kova vastus Leningradissa. Joukkueessa oli pari kolme maailman parasta voimistelijaa.
- Siinä vaiheessa emme vielä olleet niin paljoa jäljessä. Seuraavina vuosina ero Neuvostoliittoon alkoi väistämättä kasvaa.
Kommunikointi joukkueiden välillä hoitui tulkin avustuksella. Vastaanotto perillä oli niin lämmin, etteivät voimistelijat päässeet edes suoraan lähtemään kotiin.
- Meitä pidettiin niin hyvänä, että joukkue kuskattiin kilpailun jälkeen vielä Moskovaan. Minä yritin selittää, että lomani loppuu ja pitää palata armeijaan. Suurlähetystö hoiti asian, eikä parin kolmen vuorokauden viivästys haitannut. Pääsimme Bolshoi-teatteriin katsomaan Bahtšisarain suihkulähde -balettia. Muistan, kuinka tataarien miekkatanssi siinä kesti viisi minuuttia ja tanssija huitoi miekalla hiestä märkänä.
Kansainvälinen menestys vei Melbourneen
Voimistelijana Heinosen vahvuuksina pidetiin rekkiä ja nojapuita.
- Minulle sanottiin, että olen huono hypyssä, mutta siitä sain EM-hopean 1965. Se kertoo, kuinka pienestä onnistuminen on kiinni. Samoissa kilpailuissa pelästyin, kun huomasin, että olen renkailla ensimmäinen varafinalisti – se oli huonoin telineeni. Onneksi en päässyt siinä finaaliin, hän nauraa.
Euroopan mestaruuskilpailuissa Heinonen saavutti 7. sijan sekä hevosella että nojapuilla. Yksittäisillä telineillä hän vei SM-kullan seitsemästi. Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa hän oli 6-ottelun pronssilla kahdesti ja 12-ottelussa MM-kilpailuissa parhaimmillaan 15.
Sekä MM-tasolla että olympialaisissa paras menestys tuli joukkuekilpailuista. Heinonen oli Melbournen olympialaisissa 1956 mukana pronssille yltäneessä Suomen joukkueessa. Neljä vuotta myöhemmin Rooman olympialaisista tuliaisena oli kuudes sija ja Tokiosta 1964 vielä kahdeksas tila. MM-kilpailuistakin irtosi nelossija vuonna 1958.
Kuva. 1960-luvulla Raimo Heinonen saavutti EM-mitalin ja pääsi mm. Pandan purkkakuvien keräyssarjaan.
Ennen Melbournea varsinaisia leirityksiä joukkueelle ei tuohon aikaan ollut, ainoastaan karsinnat. Kaikki olivat kiinni opinnoissaan.
- Harjoittelimme silti paljon yhdessä viikoittain. Kävimme kilpailukiertueella Tanskassa ja voitin maaottelun Saksassa. Se pohjusti pronssimenestyksen.
Olympialaisiin matkustaminen toiselle puolelle maailmaa oli aikamoinen operaatio 1950-luvulla. Matka taittui 18 tunnin lennon verran kerrallaan.
Ensin Suomen joukkue suuntasi Pohjois-Ruotsiin, josta Ruotsin joukkue tuli mukaan samalle lennolle. Siitä matka jatkui pohjoisnavan yli Alaskan Anchorageen ja Havaijille, johon pysähdyttiin kahdeksi vuorokaudeksi lepäämään.
- Siellä iskettiin heti lei kaulaan. Oli aivan ihmeellistä, kun saimme maistaa ananasta. Voimistelija Kalevi Suoniemi söi sitä niin paljon, ettei hän enää ikinä sen jälkeen koskenut hedelmään.
Eksoottisen välietapin jälkeen matka jatkui Australian pohjoisreunalle Darwiniin, josta tankkauksen jälkeen päästiin vihdoin Melbourneen vajaa viikko ennen avajaisia. Perillä suomalaiset majoittuivat olympiakylään omakotitalon tyyppiseen neljän makuuhuoneen ja olohuoneen asumukseen.
Olympiakylä oli valtava kokonaisuus ja kylän ruokala kuhisi kansainvälisyyttä. Ruotsalaiset majoittuivat tien toisella puolella olleessa talossa. Heinonen kertoo, että ruotsalainen painija harjoitteli siellä talon pihalla ruohikolla. Painija Kyösti Lehtonen meni kilpakumppaninsa kiusaksi ulos tekemään samat liikkeet puolta nopeammin. Melbournesta Lehtosella olikin kotiin tuomisena olympiavoitto.
Melbournen mitalit eivät silti tuoneet urheilijoille yhtä hurjaa mediamylläkkää kuin nykyisin, vaikka menestys toki noteerattiin. Kuukauden mittaiselta reissulta palattiin normaalisti töihin.
Olympiamatkoilta kokemuksia ja ystäviä
Muutkin olympialaiset olivat unohtumattomia kilpailuja. Joukkueen lisäksi Heinonen kilpaili moniottelussa ja yksittäisillä telineillä.
- Rooma oli meille onnistuminen, koska Eugen Ekman voitti hevosen ja olimme joukkueena kuudensia, vaikka sijoitus laski Melbournesta.
Roomakin oli tuohon aikaan eksoottinen kilpailupaikka. Voimistelukilpailut järjestettiin Terme di Caracallan kylpylöiden raunioilla ja vapaa-aikana urheilijoilla oli mahdollisuus tutustua kaupunkiin monipuolisesti. Myös Tokio on jäänyt Heinosen mieleen vahvasti.
- Ei sellaisia mainosvaloja voinut kuvitellakaan!
Olympiamatkoja hän taltioi kamerallaan ahkerasti Melbournesta alkaen. Bauerin kahdeksanmillisellä filmikoneella saattoi kuvata viiden minuutin mittaisia kasetteja, joiden kehittäminen kesti aina pari viikkoa.
Reissuissa syntyi myös ystävyyksiä. Melbournen pronssijoukkueen miehet, Heinonen, Suoniemi ja Onni Lappalainen, Berndt Lindfors, Olavi Leimuvirta sekä Matti Mansikka tulivat keskenään hyvin toimeen. Jos liittotasolla olikin joskus erimielisyyksiä, riidat hoidettiin Heinosen mukaan kabineteissa.
- Opiskelimme kaikki eri ammatteihin: minä insinööriksi, Leimuvirta maisteriksi. Lindforsista tuli sirkustaiteilija ja Mansikasta sekä Suoniemestä sähkömiehiä.
Reissuissa kontakteja syntyi myös muunmaalaisiin urheilijoihin, kuten sveitsiläiseen Fritz Feutziin. Hänen kanssaan yhteys säilyi vuodesta 1958 siihen saakka, kun Feutz viime vuonna kuoli 91 vuoden iässä.
- Meistä tuli perheystäviä ja kävimme vierailuilla hänen luonaan, myös lapsenlapset olivat mukana. Nämä ystävyyssuhteet ympäri maailmaa ovat olleet parasta urheilussa. Lisäksi olen saanut liikkua pitkään suhteellisen terveenä.
Yhtenä taustatekijänä on aktiivinen liikkuminen myös urheilu-uran jälkeen.
- Pääsimme myös kilpailuaikoinani helpommalla kuin nykyisin, silloin ei tehty niin vaikeita temppuja.
Suoraan valmentajaksi
Urheilemisen ohessa Heinonen opiskeli insinööriksi Turun teknillisessä oppilaitoksessa, josta hän valmistui vuonna 1956. Kilpailemista mies jatkoi kolmekymppiseksi, vuoteen 1965 asti. Töiden ja harjoittelun yhdistämistä Heinonen ei kokenut vaikeaksi.
Oman urheilu-uransa jälkeen hän siirtyi suoraan valmennustehtäviin ja oli Suomen Voimisteluliiton päävalmentajana 1967–69. Tuohon aikaan osui muun muassa joukkueen valmentaminen Meksikon olympialaisiin.
- Vedin silloin Salon Sähkö- ja Konetehtaalla metalliosastoa. Olin sopinut, että voin lähteä töistä kello 14, jotta ehdin Meksikon-joukkueen harjoituksiin Tampereelle. Illaksi tulin sieltä kotiin. Sitä jatkui tiiviisti pari kolme kertaa viikossa puolentoista kuukauden ajan.
Jälkikäteen ajatellen Heinonen katsoo, että valmennuskoulutusta olisi hyvä olla enemmän, mutta tietoa ei ollut nykyiseen tapaan saatavissa. Kansainvälinen valmennusosaaminen levisi lehtien kautta, ja se auttoi kehittymään.
Maajoukkueen jälkeen vuorossa olivat valmennustehtävät Turun Urheiluliitossa.
- Loimme Sappisen jälkeen uudenlaisen valmennussysteemin. Meillä oli siinä hyvä porukka valmentamassa ja kehittämässä toimintaa. Veljeni Tapani Heinonen teki ison työn ja esimerkiksi Risto Antonen oli mukana pitkään, samoin moni telinekouluvalmentaja.
Jaoston toiminnan lisäksi Heinonen pääsi vaikuttamaan myös turkulaisten voimistelijoiden harjoitusolosuhteisiin, kun Turun liikuntatoimesta häntä pyydettiin ennen vuosituhannen taitetta suunnittelemaan Liikuntakeskus Alfan tiloja telinevoimisteluun.
Valtion omistamassa kiinteistössä Heinoselle annettiin työhön vapaat kädet. Esimerkiksi kullekin telineelle tarvittavat matot oli piirrettävä suunnitelmiin yksityiskohtaisesti erikseen, ja ne tilattiin Amerikasta.
- Se oli iso ja mielenkiintoinen projekti. Kaupungin työmiehet olivat tyytyväisiä, kun saivat selvät piirustukset. Mutta nyt jos suunniteltaisiin vastaavia tiloja uudestaan, voisi tulla parempiakin ideoita, kun aikaa on kulunut.
Seuran asialla
Telinevoimistelun parista Heinosen tie vei kohti pääseuraa 1977, kun TuUL:n silloinen puheenjohtaja Jaakko Äärilä pyysi hänet ja yleisurheilujaoston Aulis Potinkaran luokseen ja tiedusteli, kumpi miehistä lähtee seuran seuraavaksi puheenjohtajaksi. Potinkara halusi pysytellä yleisurheilun parissa, joten Heinosesta tuli mustakeltaisten keulahahmo 27 vuodeksi.
Hänen puheenjohtajakaudellaan luotiin pohja seuran nykyiselle taloudenpidolle, kuten Turun Urheiluliiton säätiölle. Jaostojen toiminta eriytyi hiljalleen.
- Luovuimme silloin turhasta, kuten hiihtomajasta, Linnankatu seitsemän tiloista sekä Ruissalon huvilasta, jonka käyttö oli vähäistä. Ruissaloon kaavailtiin harjoittelukeskusta, jonka kenttää varte sinne ajettiin joku kuorma santaakin, mutta se oli kuolemaantuomittu ajatus.
Kuva. Raimo Heinonen (vas.) poikansa Jari Heinosen kanssa Turun Urheiluliiton menestyjien -palkitsemistilaisuudessa talvella 2025.
TuUL on ollut Heinoselle koko perheen asia – vaimonsakin hän tapasi seuran kautta. Heidän poikansa Jari jatkoi perheen voimistelumenestystä, samoin Jarin tyttäret Marianne, Pauliina ja Johanna aerobicin, TeamGymin ja cheerleadingin parissa.
Seuran nykytilannetta Heinonen pitää hyvänä, samoin kaikkien voimistelulajien yhdistymistä saman jaoston alle.
- Johdolla on nyt asiat paremmin hanskassa kuin meillä oli, hän naurahtaa.
Kunniapuheenjohtaja iloitsee siitä, seurassa tehdään nuorisotyötä, jonka avulla on kasvatettu omia huippu-urheilijoita. On tärkeää, että saavutettu menestys myös noteerataan.
- Meillä jaetaan esimerkiksi juhlamitalit yhteisin perustein. Ja vaikka seurassa on ollut vahvoja persoonia, kuten Lauri Ollitervo, Simo Klimscheffskij, Lahja Salviander ja Riitta Asanti, Turun Urheiluliitossa on aina puhallettu yhteen hiileen.
Raimo Heinonen täyttää kunnioitettavat 90 vuotta 29.5.2025. Turun Urheiluliitto onnittelee lämpimästi seuran kunniapuheenjohtajaa.
Teksti: Minna Uusivirta
